Ja vihdoin alkoi tapahtua...

Aivan ensin pitää sanoa, että valtavan pitkä hiljaiselomme ei johdu siitä, että meille olisi sattunut jotakin ikävää. Päinvastoin!
Yritän nyt saada kirjattua tähän jotenkin edes suht järkevästi ja kuitenkin lyhyehkösti ylös meidän kuulumisiamme. Pahoittelut myös siitä, että olemme vetäytyneet hiljaiseloon juuri silloin, kun alkoi tapahtua. Varmasti jotakin jää kirjoituksessa nyt vähemmälle huomiolle, joten jos unohdan jotakin oleellista, niin kysykää toki.

Siitä on nyt noin kaksi ja puoli kuukautta, kun elämämme muuttui melko lailla. Elimme raskausviikkoa 40 + 3, kun aamulla alkaneet ja pikkuhiljaa voimistuvat supistukset olivat koko päivän kestettyään illalla jo muuttuneet sen verran voimakkaiksi, että uskalsimme jo ajatella niiden ennakoivan pian käsillä olevaa synnytystä. Ilta vaihtui keskiyöhön ja M1 keskittyi yhä enemmän omaan oloonsa ja supistusten voimistuessa itsensä rauhallisena pitämiseen. Yhdessä yritimme keksiä oloa helpottavia keinoja. Jossakin vaiheessa, kun M1 ei oikein enää kommunikoinut, keskittyi vain itseensä, ja supistuksia tuli alle 10 minuutin välein, ehdotin että hän soittaisi synnytyssairaalaan ja kysyisi sieltä mitä mieltä he olivat, milloin meidän kannattaisi lähteä sairaalaan. M1 oli sitä mieltä että olisi voinut olla pidempäänkin kotona, itse aloin huolestua, sillä pelkäsin että milkäli tilanne kehittyisi kotona vielä pitkään, en ehkä saisi M1:sta enää yksin autoon. Lämmin suihku kotona auttoi kuitenkin kovasti ja M1 oli sen jälkeen taas hieman pirteämpi ja pystyi puhumaan hyvin. Sairaalaan soitto varmisti sen, että voisimme alkaa pian tehdä lähtöä sinne. Minun käskettiin vielä syödä kotona ennen lähtöä, sillä edessä voisi olla valvomista ja vähän rankkojakin aikoja ja niin minä sitten istuin keittiössämme syömässä pastaa puolenyön jälkeen M1:n istuessa kuumassa suihkussa. Lupa sairaalaan lähtöön oli puhelimessa annettu. Jännitti!

Saavuimme sairaalaan kahden aikaan yöllä. M1:lle tehtiin tutkimus ja hänen todettiin olevan pari senttiä auki. Koska jotain siis oli tapahtunut ja koska supistukset olivat jo muuttuneet kivuliaiksi, niin saimme jäädä sairaalaan tarkkailuhuoneeseen. M1 sai tässä vaiheessa kipupiikin, jotta voisimme yrittää nukkua. Yön tunteja vietimme ihanan pimeässä ja rauhallisessa tarkkailuhuoneessa hieman lepäillen, mutta unta ei kyllä kumpikaan varsinaisesti onnistunut saamaan.

Jossain vaiheessa, varhain aamulla M1:n olo alkoi käydä hieman tukalaksi ja pyysimme kätilön paikalle. Hän sanoikin odotelleensa milloin meistä kuuluu. Hän halusi mitata vauvan sykettä ja M1:lle asetettiin vauvan sykettä mittaavat anturit. Kätilö lähti huoneesta ja sanoi seuraavansa tilannetta ja käyriä toisesta huoneesta.
En ole aivan varma kävikö tässä vaiheessa niin, ehkä, että M1 vähän liikkui ja samoin kävi antureille. Ainakin lukemat monitorilla alkoivat hyppiä ihan miten sattuu. Hyvin pian sama kätilö tulikin kiireellä takaisin huoneeseen ja ilmoitti, että nyt lukemat ovat sellaisia, mitä ei missään nimessä saisi olla. Vauvan päähän olisi saatava tarkkojen lukemien saamiseksi anturit, eli oli lähdettävä pikaisesti saliin. Tässä vaiheessa en ensin ollut aivan varma mitä salia kätilö tarkoitti, tiedustelin vain saanhan tulla mukaan. Seurasimme kätilöä synnytyssaliin ja hän kertoi, että kun anturit laitetaan, kalvot puhkeavat samalla ja sitten vauva kyllä syntyy pian. Muistan M1:n sanoneen tässä vaiheessa, että hänellä ei kyllä ole mitään sitä vastaan, että vauva syntyy pian.

Hetken kuluttua olimme synnytyssalissa ja M1 makasi sängyllä. Anturit oli saatu laitettua vauvan päähän ja suureksi helpotukseksi lukemat näyttivät hyviltä. Veikkaan, että aamun ensimmäisissä mittauksissa jotkut vauvalle todella huolestuttavat lukemat ovatkin olleet M1:n lukemia ja siksi tilanne on silloin näyttänyt niin huolestuttavalta. Nyt kuitenkin kaikki oli hyvin ja kalvojen puhjettua synnytyskin käynnistynyt vauhdilla.

M1:ltä tiedusteltiin toiveista kivunlievityksen suhteen ja reippaasti hän tilasi kaikki saatavilla olevat vaihtoehdot, eli koko cocktailin. Melko pian hänelle laitettiinkin epiduraali, joka jonkin ajan kuluttua alkoi toimia aivan täydellisesti. M1 nimittäin sai nukuttua ja saimme molemmat aamupalaa ennen kuin ponnistusvaihe oli käsillä. Aamun aikana kätilöillä oli myös vaihtunut vuoro ja meidän synnytystämme hoiti kokenut ja todella mukava kätilö.

Aika nopeasti tilanne sitten aamupäivän aikana eteni siihen, että kätilö antoi M1:lle luvan alkaa ponnistaa. Vain 15 minuutin ponnistamisen jälkeen pieni ja käheä ääni rääkäisi ensimmäisen kerran merkiksi siitä, että vauva oli tullut maailmaan. Pieni, ihana, tummatukkainen tyttäremme näki päivänvalon raskausviikolla 40 + 4. Painoakin oli hieman yli kolme kiloa, mistä olimme tietysti myös iloisia.

Kaikki sujui sairaalassa oikeastaan ihan todella hyvin. Saimme perhehuoneen, mikä oli aivan ihanaa. Saimme kaikki kolme viettää vauvan ensimmäiset hetket tiiviisti yhdessä ja itse ei-synnyttäneenä pääsin hoitamaan vauvaa enemmän M1:n toipuessa synnytyksestä.

Tuntuu liikuttavalta kirjoittaa tätä näin jälkikäteen. Tuntuu että synnytyksestä on jo hirvittävästi aikaa, vaikka siitä todellisuudessa on vain alle kolme kuukautta. Tätä nykyä meillä asuu kotona ihana pieni neiti, joka oppii joka päivä uusia asioita. En oikein tiedä miten tätä kaikkea kuvailisin kuulostamatta liian imelältä, mutta meillä on mennyt kaikki todella hyvin. Olemme mielettömän onnellisia,

Laskettu aika, RV 40 + 0

memegenerator.net

”Laskettu aika! Yhtäkkiä se on käsillä, mutta missä viipyy vauva? Alle 5 vauvaa sadasta syntyy laskettuna päivänä.” Näin sanoo vau.fi-mobiilisovellus tällä päivämäärällä niille, joiden laskettu aika on tänään 1.9.

Raskaus on siis nyt kestänyt täydet 40 viikkoa ja vaikka perjantaina olimme jo toiveikkaita, ei mitään viikonlopun aikana tapahtunut. Lauantaina aamusta kellotimme keskimäärin 10 minuutin välein tulevia supistuksia, jotka toivat mukanaan kuukautiskipuja muistuttavaa jomotusta alavatsan ja -selän seudulle useamman tunnin ajan. Siinä vaiheesa kaavailimme suuntaavamme synnytyssairaalalle mahdollisesti jo saman päivän aikana. Mutta niin vain kävi, että supistukset menivät menojaan. Pitkistä kaupoilla ja sukulaisissa pyörimisistä huolimatta. Eikä vauva ole osoittanut ilmaantumisen merkkejä. Ei edes, vaikka M1:n toiveesta lähdimme eilen illalla 45 minuutin todella reippaalle lenkille. Sellaiselle, jollaista emme ole tehneet (yhdessä) kuukausiin.

Vahvuutemme on siis edelleen 2 + 0. Ja supistuksia tulee edelleen jatkuvalla syötöllä, useita tunnissa, tosin niitä kivuttomia. Olen tietenkin jo viikonlopun aikana googlaillut kuinka kauan ns. ennakoivia, kivuttomia supistuksia ihmisillä on ennen synnytystä tullut ja erilaisten variaatioiden kirjo on loputon. Lähinnä googlailun tuloksena olen saanut tietää, että joillakin näitä on tullut useamman viikon ja joillakin ovat enteilleet synnytyksen pikaista käynnistymistä.

Alun innostuksen jälkeen olemme jotenkuten pystyneet hillitsemään pahinta malttamattomuutta ja yrittäneet totutella ajatukseen, että vauva tulee kun tulee. Viimeistään kahden viikon päästä nyytin pitäisi olla täällä.

Tällainen nopea väliaikapäivitys siis tähän väliin. Näillä mennään.

Ennakoivia supistuksia? RV 39+4

Laskettuaika on maanantaina. Siihen on enää 3 päivää ja vaikka vauvaa odottaa kärismättömänä, on vaikeaa käsittää että laskettuaika todella on täällä.

Kuten olemme kirjoittaneet, M1:lla on ollut ns. harjoitussupistuksia jo raskauden ensimmäiseltä kolmannekselta lähtien. Lisäksi, kun raskausviikolla 27 ensimmäisen kerran havaittiin, että kohdunkaula oli lyhentynyt liian aikaisin, emme osanneet ajatella, että raskaus todennäköisesti menisi lähelle täyttä neljääkymmentä raskausviikkoa. Tässä me nyt kuitenkin olemme. Ihmeellistä!

Verrattuna siihen, että pysyimme täysin tyyninä inseminaatiota seuranneina parina piinaviikkona, on meillä nyt ollut varsin kärsimättömät tunnelmat kotona. Kumpikaan ei jaksaisi odotella vauvaa enää yhtäkään lisäviikkoa, mikä sinänsä tuntuu hassulta. Luulisi, ettei yksi viikko sinne tänne tuntuisi enää missään 39-40 viikon odotuksen jälkeen. No - Näköjään tuntuu! Käsillä on melko jännittyneet ja hieman kireätkin tunnelmat. Ja koska laskettuaika tosiaan on maanantaina, emme ole buukanneet mitään tekemistäkään viikonlopulle. Täytyy kyllä kehittää jotakin, mikäli vauva ei vielä ota syntyäkseen, muutoin kuolemme toistemme seuraan.

Vauvasta puheenollen. Se on ollut ehkä hieman aikaisempaa rauhallisempana mahassa viime päivinä. Jossakin luki, että vauva saattaa rauhoittua juuri ennen syntymää jostakin syystä. Joten olemme tietenkin tulkinneet rauhallisemman meiningin synnytystä ennakoivaksi. Tosiasiassahan asioilla tuskin on kauheasti tekemistä toistensa kanssa. Ja vauva liikkuu kuitenkin sen verran, että syytä mihinkään huoleen ei ole. Sillä ei vaan enää ole tilaa pitää entisenlaisia potkukarnevaaleja. Myös eilisessä neuvolassa mitattiin syke ja tarkistettiin, että kaikki on hyvin.

Eilen illalla jotakin aikaisemmasta poikkeavaa kuitenkin tapahtui. Se sai meidät toivomaan, että ehkä jo viikonlopun aikana jotakin voisi tapahtua.. M1:lla alkoi tulla supistuksia - edelleen kivuttomia, mutta hieman napakampia kuin aiemmat - suht säännöllisesti. Niitä tuli parin tunnin ajan noin 15 min välein ja joku niistä oli jopa ehkä jo hieman kivulias. M1:n kännykkään lataaman applikaation avulla supistuksia on helppo seurata. Aamulla huomasimme kuitenkin, että olimme molemmat nukkuneet koko yön eikä supistuksia ollut ollut enää sen kummemmin nukkumaanenon jälkeen.

Tänään päivällä supistukset ovat jatkuneet. Niitä tuli aamupäivällä 10 minuutin välein. Sitten laantuivat 25 min välein tuleviksi. Niitä on ollut koko päivän ja edelleenkin tulee useita tunnissa. Edelleenkään ne eivät ole kivuliaita. Voisivatkohan kuitenkin olla jotain ennakoivia supistuksia - ehkä?

Olen tilannut vauvan itselleni täksi perjantaiksi, mikä on tänään. Mutta nyt alkaa huolestuttavasti näyttää siltä, ettei tilaustani ole otettu vastaan. Joka tapauksessa, jos nyt saa esittää toiveen, niin toivottavasti pääsemme pian synnyttämään, mieluiten vaikka ensi yönä!

Toinen äitiyspoliklinikkakäynti

Olin ensimmäisen äitiyspolin kasvuseurantakäynnin jälkeen muutaman päivän varsin huolissani vauvan voinnista ja äitiyslomalaisena minulla oli ehkä turhan paljon aikaa käytettäväksi sikiön hidastuneen/pysähtyneen kasvun syiden ja seurausten googletteluun… Löysin paljon tietoa, joka sai pelokkaaksikin, mutta toisaalta myös helpotti valmistautumaan mahdollisesti vastaantuleviin toimenpiteisiin. Esimerkiksi synnytys saatettaisiin käynnistää, jos arvioitaisiin sikiön kasvavan paremmin kohdun ulkopuolella. Kovin pienikokoisen vauvan alkutaival saattaisi myös vaatia sairaalahoitoa täysiaikaista ja -kokoista lasta pidempään. Olin huolissani, mutta vauvan jatkuvat liikeet saivat myös mieleni rauhoittumaan. Ei pienellä ainakaan hirvittävä hätä ole, jos hän jaksaa kovasti pyöriskellä ja jumppailla. M2 oli tietysti myös huolissaan vauvan tilanteesta, mutta hänelle oli varmasti myös raskasta yrittää tukea ehkä hieman hormonihuuruista raskaana olevaa vaimoa, johon ei järkipuhe tai lohduttaminen kovin hyvin uponnut.

Viime viikolla koitti toinen kasvuseurantakäynti äitiyspolilla kahden viikon kuluttua ensimmäisestä käynnistä. Jännitti. Lääkärin ensimmäisiä kommentteja meidän tullessamme sisään tutkimushuoneeseen oli ”ainakin vatsa näyttää suuremmalta kuin edellisellä kerralla”. Olo helpottui heti ja pystyin nousemaan tutkimuspöydälle luottavaisin mielin. Lääkäri aloitti sikiön sääriluun, pään ja vartalon mittaamisen ja meille näkyvän ultrakuvaruudun alakulmasta pystyimme lukemaan koneen tekemät arviot siitä, mitä viikkoja mitat vastasivat. Sikiön koko vastasi noin viikkoa kahta pienempää kuin mitä raskausviikot olivat, mutta toisaalta kasvua edellisestä oli selvästi tapahtunut. Kasvu ei siis ole pysähtynyt tai hidastunut, vaan pieni vain kasvaa omalla käyrällään! Huh!

Vaikka kasvu vaikutti hyvältä, emme selvinneet ultrauksesta ilman säikähdystä. Lääkäri tutki koon lisäksi napanuoran virtaukset ja yritti selvittää hapen kulkua sikiön aivoihin. Mikäli sikiö kärsii hapenpuutteesta, keskittyy veren ohjautuminen tärkeisiin elimiin kuten aivoihin ja siksi näitä virtauksia on syytä tarkastella (maallikkoselostus, kannattaa kysyä lääkäriltä pätevämpi kuvaus…). Lääkäri ei kuitenkaan saanut virtauksia kunnolla mitattua ja halusi vielä kokeneemman lääkärin mielipiteen tilanteesta. Tässä vaiheessa tietysti säikähdimme ja pelkäsimme lääkärin löytäneen jotain huolestuttavaa. Toinen lääkäri saapui paikalle ja tarttui ultra-anturiin ja huomattavasti napakammilla otteilla sai sikiön pään ja aivot tarkastelun alle. Kaikki oli kunnossa ja arvoja kehuttiin esimerkillisiksi. Toinen lääkäri oli kutsuttu paikalle vain siksi, että ensimmäinen ei ollut saanut tarpeeksi tarkkoja mittauksia, eikä siksi että arvot olisivat olleet huolestuttavat. Ehdimme todellakin säikähtää, mutta toisaalta hyvä että toinenkin lääkäri kävi antamassa mielipiteensä sikiön kasvusta. Kokeneempi lääkäri mittasi vielä sf-mitan ja sekin oli noussut selvästi muutaman viikon takaisesta. Yhdessä lääkärit totesivat, että syytä seurannalle ei enää ole. Lapsemme nyt vain on pieni, eikä hänellä ole mitään hätää. Neuvolassa jatkamme sf-mitan seurantaa ja mikäli siinä tapahtuu jälleen notkahdus, voimme palata äitiyspoliklinikalle tai suoraan päivystykseen.

Käynti oli todella huojentava! Parempia uutisia ei olisi voinut toivoa. Painoarvio tuolloin rv 36+3 oli 2400 g, eli kasvu on -2-käyrällä, mutta vauva alkaa olla jo aivan hyvänkokoinen. Tänään on rv 37+4 ja koska keskosuuden rajana pidetään syntymistä ennen rv 37 ja alle 2500-grammaisena, voimme iloita siitä, että lapsi on paitsi täysiaikainen myös hyvin todennäköisesti jo täysikokoinenkin! Juhlistimme illalla hyviä uutisia vadelmakakulla :)

Olen huolen väistyttyä uskaltanut jälleen nauttia raskaudesta entiseen malliin. Huoli vauvan voinnista sai minut hetkeksi pettyneeksi itseeni ja omaan vartalooni (jos kroppani ei olekaan hoitanut hommaansa kunnolla tai jos olenkin onnistunut jotenkin vahingoittamaan lasta). Raskausajan hormonicocktail ei myöskään auttanut asiaa ja aloin myös pelätä vähän koko raskautta ja vauvan saapumista. Huomasin nimittäin kuvitelleeni vauvan ja vauva-arjen tietynlaiseksi ja se sai minut potemaan huonoa omaatuntoa: minusta tuntui kuin olisin asettanut lapselle jo vaatimuksia siitä, millainen hänen tulisi olla - terve ja reipas vastasyntynyt. Vaatimuksia vastasyntyneelle! Kuinka huono äiti olinkaan! Eikä toinen edes ole vielä syntynyt… M2:n kanssa juttelu auttoi ja muistin taas, että tämä on se sama vauva, jota olemme kohta 9 kuukautta odottaneet ja jonka jumppatuokioita olemme vatsanahan läpi seuranneet. Hän on aivan ihana ja rakas, aivan sama millä käyrällä sitä kasvetaan tai kehitytään. Olen siis takaisin onnellisessa odotusajassa kärsimättömänä ja innoissani. Näkisimmepä kohta* meidän rakkaan lapsemme! (*Mut ei vielä reiluun viikkoon, eihän!)

Käynti äitiyspolilla

Koska m1:n sf-mitta (eli mahan päältä mitattava häpyliitos-kohdunpohjamitta) ei ollut kasvanut kolmella perättäisellä neuvolakäynnillä, laittoi neuvolalääkäri meille lähetteen synnytyssairaalan äitiyspoliklinikalle. Aika tulikin jo muutaman päivän päähän ja tarkoitus oli käynnillä tarkastaa sekä lyhentyneen kohdunkaulan tilannetta että etenkin vauvan kokoa.

Se, että sf-mitta ei kasva voi johtua esimerkiksi siitä, että vauva on ollut eri asennoissa tai vaikkapa laskeutunut kohdussa mittauskertojen välillä. Jokaisella mittaajalla on myös oma ”käsialansa”, joten mikäli joka kerralla mitan ottaa eri mittaaja (kuten meillä), saattaa silläkin olla merkitystä. Yksi syy siihen, ettei sf-mitta kasva voi kuitenkin olla se, ettei sikiö kasva. Sikiön kasvun hidastuminen tai loppuminen voi käsittääkseni johtua sekin useammasta eri syystä ja aina syytä ei edes saada selville. Syynä voi olla esim se, ettei istukka enää toimi kuten sen pitäisi.

Toissa viikolla menimme siis erikoislääkärin käynnille äitiyspolille. Sovimme m1:n kanssa treffit äitiyspolin aulaan ja saapuessani sinne suoraan töistä m1 olikin jo mittaamassa verenpainettaan sairaalan mittarilla. Melko pian huomasin, ettei kaikki ollut ihan kunnossa. M1 oli selkeästi hermostunut ja itkuinenkin. Lääkärikäynti jännitti.

Lääkäri otti meidät sisään ja tiedusteli nopeasti miten raskaus on sujunut. Kävimme läpi miksi lähete äitiyspolille on laitettu ja sitten lääkäri totesikin, että on parasta katsoa miltä tilanne näyttää.

Sisätutkimuksella kokeiltuna lääkäri totesi, ettei kohdunkaulaa ollut enää jäljellä kuin noin puolen sentin verran, maksimissaan sentti. Kohdun suu oli myös kuulemma ulkopuolelta alkanut jo hieman avautua. Kuitenkin ultralla katsottuna kohdunsuuta olikin vielä sisäpuolella jäljellä noin 26mm, joten ultralla katsottuna tilanne oli parempi. Lääkäri sanoi, ettei lapsi luultavasti ainakaan ihan lähipäivinä olisi syntymässä.

Sikiön painoa arvioidessa lääkäri totesi saman mikä oli todettu jo aikaisemmilla ultrakerroilla. Paino oli alakäyrillä, mutta kuitenkin vielä normaalin rajoissa. Vastasi tuossa vaiheessa (RV 34+4) noin raskausviikon 32 lukuja. Sikiön painoksi arvioitiin hieman yli kaksi kiloa. Reippaasti massaa saisi pieni siis mahassa vielä kerätä.

Äitiyspolin lääkärit olivat erittäin ystävällisiä ja kävivät selkeästi ja rauhalliseen ääneen tilanteen meidän kanssamme läpi. Tilannehan kohdunkaulalla sinänsä oli hieman parempi, kuin mitä alun perin luulimme. Sikiön paino sitten hieman huolestuttikin, etenkin m1:sta.

Käynti äitiyspolilla sai kyllä tunteet pintaan. Vaikka kuinka yritti järjellä ajatella, että kaikki oli ihan hyvin ja tulisi niin menemäänkin, nousi huoli jostakin silti pintaan. Oli hieman hankalaa yrittää pitää itsensä kasassa ja samalla lohduttaa murheellista m1:sta. Sydäntä särki nähdä toisen huoli, jonka itsekin tietysti jakoi, mutta ehkä ei reagoinut siihen ihan samallalailla. Eniten huoletti varmaankin se, että onhan vauvalla kaikki hyvin. Tuntui pahalta jättää toinen itkuisena yksin kotiin ja lähteä jatkamaan työpäivää.

Muutaman päivän äitiyspolikäyntiä sulateltuamme aloimme kuitenkin olla taas jo aika reippailla mielin. Emme ole missään vaiheessa ajatelleet, etteikö kaikki menisi hyvin, mutta lääkärikäynnin nostattamat herkät tunnelmat tulivat ehkä hieman yllättäen voimakkaampina kuin olin ajatellut.

Saimme äitiyspolilta uuden kontrollikäyntiajan ja aika on ylihuomenna torstaina. Silloin olemmekin jo raskausviikolla 36 + 3 (mahtavan pitkällä)! Ja silloin näemme, onko sikiö saanut tarpeeksi lisää painoa, eli saako se tarpeeksi ravintoa. Mikäli ravinnon saanti olisi jostakin syystä kokonaan pysähtynyt, täytyisi mahdollisesti miettiä synnytyksen käynnistämistä, jotta sikiö saisi paremmin ravintoa kohdun ulkopuolella. Mutta niin pitkälle me emme ole asiaa ihan konkretian tasolla vielä ajatelleet. Toivomme ja uskomme, että vauva kasvaa omalla käyrällään ja että mahassa kaikki on hyvin.

followpics.co

34+2 Neuvolalääkäri

Eilen oli raskausajan toinen neuvolalääkärikäynti. Lääkärin ensimmäisiä kysymyksiä oli, miksi aika on varattu jo viikolle 34, kun normaalisti se on vasta viikolla 36. Tästä pääsimmekin suoraan asiaan ja kerroin terveydenhoitajan varanneen ajan meille hieman ennakkoon, sillä minulla on päivittäisiä harjoitussupistuksia ja kohdunkaula on lyhentynyt. Supistukset eivät ole läheskään aina tulleet mitenkään selkeästi rasituksen yhteydessä tai sen jälkeen, vaan myös esimerkiksi aamulla tai päivällä makoillessa. Kivuttomia ne kuitenkin ovat aina olleet ja vain kerran n. tunnin ajan säännöllisiä. Lääkäri kyseli paljon ja minulle jäi olo, että hän otti asian hoitoonsa. Aiemmin ohjeena on enemmänkin ollut "soita, jos tulee jotain", ja olen jäänyt miettimään, eikö nämä supistukset ja kohdunkaulan kypsyminen ole jo "jotain".

Kammetasseni itseäni ketterästi tutkimuspöydälle lääkäri kysyi, onko minulla käsitystä tai arvausta, miten päin lapsi kohdussa majailee. Aiemmin olen ollut melko varma, että tyyppi hengailee pää alaspäin ja selkä vasten vasenta kylkeäni. Viimeisen viikon tai parin ajan en enää olekaan ollut niin selvillä asennosta, sillä lapsen liikkeet tuntuvat aivan joka puolella: samanaikaisesti oikeassa ja vasemmassa kyljessä, välillä jotain jyskytystä kohti nivusia ja venyttelyä kylkiluiden väliin. Aiemmin on ollut helpompi erottaa potkut kyljenkääntelystä, mutta nyt koko vatsa muljahtelee liikkeiden myötä. Lääkäri kuitenkin totesi nopeasti sikiön lepäilevän samassa asennossa kuin aiemminkin. Enää ei vain ole tilaa pyöriä ja potkia kuten ennen, joten liikkeet tuntuvat erilaisilta. Pienen pää on jo varsin alhaalla, mikä on tietenkin alatiesynnytyksen kannalta hyvä, mutta saattaa kai vaikuttaa siihen, että kohdunkaula lyhenee entisestään.

Seuraavaksi sisätutkimuksessa lääkäri tarkisti tilanteen ja kaulaahan oli enää 1 cm jäljellä... Kohdunsuu oli vielä kiinni, mutta senttejä olisi saanut olla toista tai kolmattakin jäljellä. Eli jotain ne epäsäännölliset, kivuttomat supistukset ovat kuitenkin saaneet aikaiseksi. Lääkäri konsultoi heti synnytyssairaalan lääkäriä. Koska raskaus on kuitenkin jo näin pitkällä, ei enää ruveta estelemään, vaikka vauva alkaisi jo syntymään. Ohje siis oli ottaa rauhassa ja "soita sitten synnytyssairaalan, kun synnytys käynnistyy."  Apua! Ei synnärille soiton pitänyt olla vielä seuraava askel! Nyt sovimme m2:n kanssa, että minä makaan lähinnä vuodelevossa seuraavat pari viikkoa, jotta pieni kasvaisi kohdussa vielä vaikkapa viikolle 37 saakka ja pysyisi siten ehkä pois keskoskaapista ainakin muutaman päivän.

Vaikka minua ei lähetettykään äitiyspoliklinikalle supistusten ja kohdunkaulan takia, sain lähetteen ja ajan perjantaiksi, sillä sf-mitta ei ole kasvanut viimeisen kuukauden aikana. Jo erikoislääkäri sanoi raskausviikolla 29 sikiön olevan pienikokoinen viikkoihin nähden, joten hyvä että asiaa tutkitaan. Olen tietenkin aika huolestunut, mutta onneksi lapsi liikkuu paljon, joten ainakaan akuuttia hätää hänellä ei luulisi olevan. Syy muuttumattomaan sf-mittaan voi olla myös se, että tyyppi on kuukauden aikana laskeutunut ja siksi kohdun korkeus ei ole kasvanut. Vatsa tuntuu kuitenkin koko ajan kasvaneen ja reilun viikon takaiseen valokuvaan verrattuna maha näyttää isommalta. Toivottavasti kyseessä on siis jonkinlainen mittausvirhe, eikä lapsella olisi mitään hätää. Onneksi aika äitiyspolille saatiin heti huomiselle, jotta ei tarvitse viikonlopun yli stressailla ja googletella kaikkia mahdollisia skenaarioita.

Nyt jääkaappi- ja vessavisiitti ja sitten takaisin Netflixin pariin ja makuuasentoon!

Synnytyssairaalaan tutustuminen

Eilen olimme tutustumassa synnytyssairaalaamme (tai siihen, johon menemme ellei se satu olemaan liian täynnä sairaalaanlähdön aikaan). Odotimme tutustumiskäyntiä innolla ja ainakin itse toivoin saavani hieman kattavamman käsityksen siitä, mitä tuleman pitää sitten, kun synnytys on ovella.

On oikeastaan huvittavaakin huomata minkälaisista asioista sitä stressaa ajatellessa h-hetken lähestymistä. Huolenaiheinani ovat esim. se, mihin auto sairaalan pihassa parkkeerataan, pystyykö m1 kävelemään parkkipaikalta sairaalan ovelle vai pitääkö hänet ensin heittää erikseen ja sitten viedä auto parkkiin, kumpi meistä pysyy rauhallisena ja kumpi hermoilee enemmän, eväät - mihin ne laitetaan sairaalassa ja ylipäätään mitä eväitä ottaa, mitä jos ei ole ehtinyt ostaa / tehdä eväitä, omat vaatteet - mitä laittaa päälle ja niin edelleen. Vaikka edellämainitut ovat varmasti niitä vähiten oleellisia asioita siinä vaiheessa kun lapsi on tulossa, ovat ne olleet viime aikoina eniten huolta aiheuttavia asianhaaroja. Kertoo ehkä siitä kuinka paljon täällä synnytystä jännitetään. Toisaalta, ne muut, synnytykseen liittyvät OIKEAT asiat eivät ehkä stressaa (vielä?), koska tuntuu, että niille asioille ei oikeastaan voi tehdä mitään. Asenne on aikalailla sellainen, että otetaan vastaan se mitä tulee. Ja luottavainen, että kaikki menee hyvin.

Synnytyssairaalaan tutustuminen alkoi tutustumisella synnytysosaston tarkkailutilaan, jossa sairaalaan saapumisen jälkeen suoritetaan ensimmäiset tutkimukset ja tehdään arvio tilanteesta. Tutustumista vetänyt kätilö kertoi mm. minkälaisia kysymyksiä synnyttämään saapuneelle ensin tehdään, mitä tutkimushuoneessa tehdään ja miten tutkimusten jälkeen edetään, riippuen siitä näyttääkö siltä että synnytys on käynnistymässä vai ei. Jatkoimme kierrosta itse synnytyssaliin, jossa istuimmekin tunnin verran kätilön esitellessä huonetta ja kertoessa mitä siellä tehdään. Kävimme läpi kaiken lähtien siitä missä vaiheessa kannattaa soittaa sairaalaan aina siihen, mitä tehdään kun lapsi on syntynyt. Kuulimme synnytyssalissa olevista erilaisista laitteista, siitä että neuvolakortti on TÄRKEÄ olla jo nyt koko ajan mukana ja varsinkin synnyttämään tullessa. Meille kerrottiin kivunlievitysmahdollisuuksista ja siitä, miten synnytys yleensä etenee. Jopa parkkipaikka ja parkkilipun ostaminen käytiin läpi - sekä tietysti se, mihin eväänsä voi viedä. Kuulemma tietokoneita sun muita laitteita ei synnyttäessä tarvita, joten esim. nettiyhteydestä ei kannata olla huolissaan. Ihan kiva, että myös näitä vähäpätöisempiä asioita käydään läpi, jotta ne niistäkin stressaavat saavat rauhan.

Tutustumiskierroksella oli noin 20 ihmistä, pareja ja yksin tulleita, kaikki käsittääkseni vähintään raskausviikolla 34. Koimme tulleen huomioonotetuiksi, sillä kätilöt puhuivat kaiken aikaa tukihenkilöstä tai puolisosta. Ei toisesta vanhemmasta / isästä oletusarvoisesti. Luulen ja oikeastaan tiedänkin, ettemme ole tuon sairaalan ensimmäinen naispari ja jotenkin tieto siitä ettemme ole mikään ”ennakkotapaus” helpottaa itseä. Vaikutti siltä, ettemme olleet minkäänlainen ”numero”.

Synnytysosastolta tutustumiskierros jatkui sairaalan synnyttäneiden osastolle. Siellä käytiin läpi aikaa vauvan syntymän jälkeen. Puhuimme paljon mm. imettämisestä ja siitä kuinka sairaalassa opastetaan vauvan hoitamiseen. Sairaalassa on useita perhehuoneita, joita voi saada ensisijaisesti ensisynnyttäjät. Toiveesta pitää muistaa mainita hyvissä ajoin, mieluiten heti sairaalaan saavuttaessa, jos perhehuoneen haluaa. Meille molemmille on ollut alusta saakka selvää, että perhehuonetta toivotaan. Saa nähdä kuinka sen saamisen kanssa käy. Riippuu tietysti kovasti siitä, miten ruuhkaisaa sairaalassa on.

Muistan lukeneeni hiljattain, että heinäkuu on nykyään jostakin syystä synnytyssairaaloiden kiireisintä aikaa. Meillä pieni näyttäisi vielä pysyttelevän turvallisesti mahassa (ainakin näin toivomme ja olemme itse päättäneet), joten toivotaan että vältämme pahimman ruuhkan.

Kaiken kaikkiaan synnytyssairaalaan tutustuminen oli erittäin hyödyllisen tuntuinen kokemus ja kaikin puolin miellyttävä. Se auttoi selventämään monia mieltä askarruttaneita asioita ja toi aika lailla varmemman olon siitä, mitä kohti olemme menossa. Ehdottomasti tärkeä käynti, siis.

Huomenna m1:llä on aika normaaliin raskauden seurannan neuvolalääkäriin ja mielenkiinnolla odotamme mitä lääkäri sanoo kohdunkaulan tilanteesta, ja muutoinkin. Olisipa niin hienosti, että kohdunkaula olisikin pysynyt samanlaisena kuin aikaisemmilla lääkärikäynneillä, eikä lyhentynyt enää lisää. Peukut pystyyn!

RV 34

http://constantlyunwinding.files.wordpress.com

Blogi on vietellyt aikamoista hiljaiseloa viime aikoina, vaikka tapahtumaa meillä kyllä on riittänyt. Tai no, ei nyt varsinaisesti tapahtumaa, mutta erinäisiä käänteitä.

M1:n vointi on ollut koko raskauden ajan oikeastaan todella hyvä. Toki normaalia raskauteen kuuluvaa ”kremppaa” on esiintynyt (kolotusta, hengästymistä, vaikeaa löytää asentoa, harjoitussupistuksia jne.), mutta mitään suurempia vaivoja ei ole ollut. Siksi olimmekin aika yllättyneitä, kun raskausviikolla 27, normaalin neuvolalääkärikäynnin yhteydessä kävi ilmi, että m1:n kohdunkaula oli lyhentynyt liikaa raskausviikkoihin nähden.

Koska asia huoletti siinä vaiheessa kovasti ja halusimme vielä saada tarkemman kuvan tilanteesta, varasimme muutaman viikon päähän ajan erikoislääkärille. Erikoislääkäri totesi saman kuin neuvolalääkäri: senttejä kohdun kaulalla olisi saanut olla enemmän kuin niitä raskausviikkoihin nähden oli.

Tilanne ei kuitenkaan ollut mikään aivan katastrofaalinen, vaikka kohdunkaula selvästi lyhentynyt olikin, joten totaaliseen vuodelepoon m1:tä ei määrätty. Käskettiin ottaa todella rauhallisesti. Niinpä peruimme juhannuksen tienoille suunnittelemamme matkan sekä hieman pidemmän mökkireissun kesältä ja keskityimme viettämään kesälomaa rauhallisissa merkeissä, lähellä kotia.

Aloimme laskea raskausviikkoja ja iloitsemaan aina saavutuksesta uuden raskausviikon alkaessa. Jossain vaiheessa meille varattiin seuraava neuvolalääkärikäynti ja muistan ajatelleemme, että pääsemmeköhän me koskaan viikolle 34 saakka.

M1:tä supisteli useita kertoja päivässä, mutta supistukset eivät olleet lainkaan kivuliaita. Kerran, vietettyämme koko päivän puistossa piknikillä, alkoi m1:tä supistamaan yöllä oikein kovasti. Supistuksia tuli viiden minuutin välein, mutta edelleenkään ne eivät olleet kivuliaita. Supistusten yöllinen ”sarjatuli” raskausviikon 30 tienoilla kyllä pelästytti kovasti. Mutta muutoin supistuksia tuli vain muutamia päivässä, kun jaksoi vain ottaa rauhallisesti. Ns. harjoitussupistukset ovat kuulemma aivan yleisiä raskausaikana, mutta mikäli ne lyhentävät kohdunkaulaa, on tilanne huonompi.

Vaikka tilanne meitä on välillä aika lailla huolestuttanut, olemme myös oppineet elämään sen kanssa ihan ok. Olemme ottaneet rauhallisesti ja onnistuneet pahimman säikähdyksen jälkeen olemaan stressaamatta asiasta liikaa. Olemme nauttineet kovasti kasvaneesta mahasta sekä sen sisällä möyrivästä perheenjäsenestä. Tyypin liikkeet ovat edelleen aika nopeita ja kovasti vilkkaalta tapaukselta vaikuttaa tässä vaiheessa. Huvitti, kun vau.fi-mobiiliapplikaatio kertoi muutama päivä sitten, että tässä vaiheessa vauva lähinnä lepäilee kohdussa, sillä sillä ei ole mahassa enää kovin paljon tilaa liikkua. Ei ole ainakaan vielä näkynyt tämä. Sen sijaan kova vilske käy, kun pienet kanta- ja kyynärpäät tökkivät mahan pintaa vauvan pyöriessä ympäri.

Tänään meillä alkoi raskausviikko 34, joka monien mielestä on tietynlainen saavutus raskausviikoissa. Jollain tapaa sitä on itsekin alkanut pitää eräänlaisena rajapyykkinä, joten tänään oli jopa melkein juhlava olo, kun rv 34 viimein käynnistyi. Kävimme tutustumiskäynnillä synnytyssairaalassa ja sen jälkeen ulkona syömässä. Ostimme myös eräässä toisessa blogissa hehkutetun vauvakirjan, joka vaikuttaakin aivan ihanalta. Synnytyssairaalaan tutustumisesta ja vauvakirjasta kirjoittelemme toivottavasti pian enemmän.

Ihania kesäpäiviä kaikille ja raskausmahan tai pienen vauvan kanssa oleville kovasti tsemppiä hellepäiviin - ja öihin!

Pieniä potkuja ja kuperkeikkoja, RV 21 + 0

Vau.fi -mobiilisovellus kertoo raskausviikosta 21, että sikiö on nyt erityisen aktiivinen ja sillä on vielä hyvin tilaa kohdussa. Kuperkeikat, nyrkkeily ja potkuharjoitukset kuuluvat kuulemma päivärutiineihin.

Näitä meillä onkin jo havaittu. Potkut ovat vielä tässä vaiheessa pieniä, söpöjä muistutuksia siitä, että perheemme kolmas jäsen vaikuttaa m1:n mahassa. Kuperkeikat tuntuvat muljahteluilta.
Olen itsekin tuntenut potkuja jo parin / kolmen viikon ajan. Niihin alkaa jäädä koukkuun. Iltaisin haluaa aina saada tuntea pienet mahasta tulevat monotukset oman kämmenen alla ja silitellä vatsalle hyvät yöt. Iltaisin mahassa edelleen alkaa kovimmat jumppasessiot. Tuntuu, että suhde tulevaan lapseen on kehittynyt ja alkanut vahvistua ja esimerkiksi juuri potkujen ja liikkeiden tunteminen on tärkeä osa tätä kehitystä.

Nyt, kun raskaus on jo hieman yli puolenvälin ja uskallamme jo ajatella olevamme turvallisilla vesillä matkalla kohti vauvan syntymää, on ajatus perheen kolmannen jäsenen tulosta tullut entistä lähemmäksi. Varmasti tämä tunne myös vahvistuu ja muuttaa muotoaankin, ja ehtii vielä tuoda mukanaan monenlaisia ajatuksia ja tunteita ennen kuin vauva on täällä. Mutta jo nyt valmistautuminen vauvan tuloon on selkeästi alkanut, yhä tietysti henkisellä tasolla, mutta nyt myös mm. materiaalihankinnoin.

Luin jostain, että monen odottajan mielestä viikot 20-30 ovat raskauden parasta aikaa. Johtuuko se kenties siitä, että vauvan liikkeet tuntee jo hyvin ja että tiedon raskaudesta voi jo jakaa kaikille (käytännössä tästä eteenpäin maha hoitaa tiedotuksen vanhempien puolesta melko tehokkaasti), mutta odottajan olo ei vielä ole erityisen tukala? Liikkuminen ei vielä ole vaivalloista ja monet ovat päässeet jo ensimmäisen kolmanneksen pahoinvoinnista ja väsymyksestä eroon? En tiedä, mutta itse tunnen tällä hetkellä näin ei-raskaana olevana osapuolena, että tällä hetkellä olemme ehkä tähän mennessä onnellisimmillamme - jos onnellisuutta nyt voi jollain mittarilla mittailla. Tuntuu, että molemmilla on nyt vahva tunne siitä, että raskaudessa kaikki menee hyvin ja rakkaus mahamöykkyä kohtaan kasvaa.

someecards

Terveisiä rakenneultrasta RV 18 +

Have a Gay Day

Kävimme torstaina rakenneultrassa. En tiedä kumpi meistä oli kärsimättömämmin odottanut päivää, ehkä m1, mutta tällä kertaa kumpaakin jännitti todella paljon. Vieläkin, kun ajattelen torstai-aamua ja aamupäivää, vatsassa alkaa tuntua jännitys.

Edellisestä ultrakäynnin sekoilusta oppineena (kätilö luuli toista meistä joksikin aivan muuksi kuin puolisoksi) m1 ilmoitti tällä kertaa julistavansa kätilölle selkeään ja kovaan ääneen, että tässä mukanani on VAIMO, PUOLISO ja LAPSEN TOINEN VANHEMPI.

Kun meidät sitten pyydettiin sisään, riitti sen kertaiselle kätilölle selkeästi pelkkä "Tässä on vaimoni", sillä kätilö ilmoittikin heti mihin puoliso voi istua.

Nuori ja oikein ystävällinen kätilö tiedusteli alkuun, että oliko jokin erityinen syy miksi meille oli varattu rakenneultra-aika jo raskausviikolle 18+3. Sanoimme että meille oli tuo aika vain neuvolan kautta varattu ja sitten sairaalasta ilmoitettu, että emme ainakaan itse olleet mistään erityissyystä tietoisia. Kätilö kertoi, että näin aikaisessa vaiheessa voi olla haastavaa nähdä kaikki kunnolla ja aina se ei välttämättä onnistukaan, jolloin joudutaan varaamaan uusi aika muutaman viikon päähän, mutta hän lupasi yrittää kuitenkin. Yleensä kuulemma odotetaan lähemmäs raskausviikkoa 20 tai sen yli.

Kätilö otti zoomauksen m1:n alavatsaan ja pian näimme ruudulla erilaisia pieniä osia tulevasta lapsestamme. Olimme kuulleet, että rakenneultrassa sikiötä ei välttämättä enää näe samallalailla kokonaisuudessa, kuin aikaisemmissa ultrissa, sillä kokoa alkaa olla jo enemmän ja tässä tarkastellaan lähemmin yksityiskohtia. Oli kuitenkin aivan ihanaa nähdä tarkasti pää, kummatkin kädet sormineen, jalat, pienet koukussa olevat polvet ja paljon muuta. Myös luiden ja elinten tarkastelu ja mittaaminen oli mielenkiintoista. Tällä kertaa tulevalla lapsellamme näkyi myös jo ihan oikeat aivot, mikä hymyilytti, sillä edellisellä kerralla ne eivät vielä olleet kuulemma oikein kehittyneet vaan kaikki liikkeet ja muu olivat enemmänkin refleksinomaisia.

Kätilö kyseli olemmeko jo tunteneet liikkeitä ja olenko myös minä pystynyt jo tuntemaan niitä. Pieniä potkuja olen jo onnistunut paikantamaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Silloin vauvamahassa alkaa selkeästi jumpat. Kuulemma vauvalla on mahassa enemmän tilaa liikkua, kun odottava äiti menee makuulle.

Kätilö jatkoi pienten jäsenten mittailua ja kertoi meille koko ajan mitä missäkin näkyy. Jutustelu oli kovin luontevaa ja jossain vaheessa, kun m1 mainitsi jotakin inseminaatiosta, kätilö kysyi kävimmekö jollakin klinikalla. Minusta oli mukavaa kertoa kätilölle hieman enemmän siitä kuinka meidän lapsemme on saanut alkunsa ja pystyä avoimesti keskustelemaan aiheesta. Kätilö vaikutti aidosti kiinnostuneelta ja iloiselta meidän puolesta myös siitä, että kaikki on sujunut näinkin vaivattomasti ja hyvin.

Koska m1 on hoikka ja koska istukka on kohdussa kiinnittynyt takaseinään, pääsi kätilö jo näillä raskausviikoilla tarkastelemaan sikiötä hyvin. Pieni olikin hereillä ja liikutteli käsiä ja jalkoja tutkimuksen aikana vilkkaasti. Tässä vaiheessa sikiöllä on vielä sen verran hyvin tilaa kohdussa, että liikkuminen käy kätevästi. Tällä kertaa tyyppi hengailikin pää ylöspäin kohdussa. Ja onhan tässä vielä hänellä hyvin aikaa kääntyillä vaikka monta kertaa päivässä. Myös sydäntä päästiin tutkimaan lähemmin ja siitä erottui kaikki rakenteet. Kuuntelimmekin sitä hetken ja huomasimme tuntevamme ylpeyttä siitä, miten hienosti se löi. Uskomatonta, miten jo tässä vaiheessa on erotettavissa niin selkeästi pienetkin rakenteet.

Istukan kiinnittymiskohta m1:llä on kulemma kohdun takaseinässä, mutta melko alhaalla. Ei kuulemma kuitenkaan liian lähellä kohdunsuuta, jolloin voi olla vaarana se ettei lapsi mahdu syntymään alakautta. Tästä ei kuitenkaan pitäisi olla vaaraa tällä kertaa.

Kaiken kaikkiaan ultra sujui todella mukavasti ja pääasia on tietysti, että pienellä on kohdussa kaikki hyvin. Ultran lopussa m1 kysyi kysymyksen, jonka tiesin hänen jossakin vaiheessa joka tapauksessa esittävän, eli kysymyksen sukupuolesta. Meillä on kummallakin ollut omia aavistuksiamme ja myös lähipiirimme on esittänyt paljon arvailuja. Ehkä enemmän kannatusta on saanut veikkaus, että vauva on poika. Meille asialla ei tietenkään ole mitään väliä. Sanoinkin ennen rakenneultraa, että olen aivan varma rakastuvani aivan yhtä kovasti ajatukseen kummasta tahansa. Silti toivoimme saavamme tietää sukupuolen rakenneultrassa.

Kätilö otti uuden lähikuvan tarkastellakseen miltä pienien jalkojen välissä mahdollisesti näyttää ja sanoi sitten, että pojan yleensä tunnistaa helposti ja niistä merkeistä ei nyt olisi havaintoa eli hänen mielestään näyttäisi siltä että meille on tulossa pieni tyttö.

Uutinen oli tietysti aivan ihana kuulla. Kuten kaikki muukin tulevaan lapseen liittyvä tieto. Tässä vaiheessa uteliaisuus tulevaa perheenjäsentä kohtaan on valtava. Koska niin moni oli ollut aivan varma, että tulossa on poika, tuntui tämä aivan ihanalta yllätykseltä ja muistutti sitä, että tuleva lapsi on aivan oma yksilönsä, vaikka ulkopuolelta kaavailtaisiin mitä.

Poistuimme sairaalasta kostunein, mutta äärettömän onnellisin silmin, eikä työnteosta meinannut koko loppupäivänä tulla enää mitään. Sympaattinen kätilö ja tietysti uuden perheenjäsenen hyvät kuulumiset olivat tehneet ultrakäynnistä todella miellyttävän. Oli hienoa huomata myös, miten luontevasti meidät otettiin perheenä vastaan.

Olen myös jo nyt huomannut aloittaneeni mammasekoilun ja hössötyksen, sillä saatan esimerkiksi esitellä ultrakuvia ihmisille olettaen, että kaikki muutkin ympärilläni ovat aivan yhtä innoissaan, ihmeissään ja haltioituneita näistä kuin minä. Hyvä alku kohti vauvavouhotusta on siis alkanut.

Bebe RV 18 + 3

Rv 16+6 ja pyöristyvä vatsa

Täällä on erinomainen ruokahaluni ja tiheät vessakäynnit jatkuneet sitten viime postauksen. Uuttakin on tapahtunut ja blogimme hiljaiselo on johtunut paljon mm. siitä, että huomasimme muutama viikko sitten ihanan asunnon ja eksyttyämme esittelyyn ihastuimme siihen. Nyt vaikuttaa siltä, että pääsemme vapun jälkeen suunnittelemaan tulokkaan huonetta uuteen kotiimme!

Asunnonvaihdon ohella myös raskaus on edennyt tähän mennessä vaivattomasti. Olen yhä säästynyt pahoinvoinnilta ja muilta vaivoilta ja saanut nauttia pikkuhiljaa kasvavasta mahasta. Minulla on nyt jo käytössä pääasiassa vain äitiyshousuja, sillä muut eivät tunnu enää mukavilta päällä. Olin kuvitellut, että pärjäisin varsin pitkälle vanhoilla lökäfarkuillani, mutta yllätyksenä tuli, kuinka alhaalta raskausvatsa tosiaan alkaa. Pömppömahan päällä on ikävä pitää mitään kiristävää. Olenkin pakannut jo lähes kaikki farkkuni varastoon odottamaan ensi syksyä (vai milloin niihin voikaan seuraavan kerran realistisesti mahtua). En ole töissä kertonut kuin muutamille ihmisille syksyllä koittavasta äitiyslomastani, mutta kaipa vatsa alkaa kohta puhua puolestani.

Olen viime päivinä kovasti yrittänyt tunnustella, josko tuntisin sikiön liikkeitä. Jotain vellomista ja muljuntaa tunnen iltaisin selvästi, mutta näin ensikertalaisena en uskalla vannoa, että kyse on meidän viisitoistasenttisemme liikkeistä. Nämäkin (mahdollisesti mielikuvitukseni ja toiveideni aiheuttamat) tuntemukset ovat kuitenkin jo hymyilyttäneet ja saaneet raskauden ja lapsen tuntumaan yhä konkreettisemmalta.

Seuraava etappi odotuksessa on parin viikon kuluttua koittava rakenneultra, jota odotankin jo kärsimättömästi... Ensisijaisesti toivon kaiken olevan pienellä kunnossa, mutta todellakin haluan kuulla myös sukupuolen, jos se vain selviää!

"Hän" niskapoimu-ultrassa, Rv 11+4

Eilinen ystävänpäivä oli jännittävä päivä!
Koska tuleva jälkeläisemme ilmoitti meille tulostaan ensimmäisen kerran jouluaattona, oli hauska yhteensattuma, että nk. niskapoimu-ultra sattui ystävänpäivälle. M1 onkin kutsunut sikiötä 'merkkipäivälapseksi'. Muita päivämääristä tulleita lempinimiä ovat olleet mm. Jeesus-lapsi ja rakkauslapsi. "Naku", jota olemme myös käyttäneet nimityksenä, ei kuitenkaan taida liittyä mihinkään päivämäärään. Eilen kätilö kutsui tulokasta myös aivan uudella termillä, jota itse ehkä emme vielä ole uskaltaneet käyttää: "Hän".

Meille oli varattu ultra-aika aamulle kello kymmenelle. Edellisenä iltana kotioloissa oli ilmassa jonkin verran kireyttä. Molemmat taisimme tiuskia toisillemme, minkä itse liitän jännittämiseen ja stressaamiseen. Olimme edellisen kerran ultrassa viikolla 7 ja vaikka silloin kaikki näytti olevan hyvin ja sydämen syke näkyi, alkoi viikon 11 ultra kuitenkin jännittää todella paljon. Jännittämiseen vaikutti varmasti tietoisuus siitä, että käsillä oli jonkinlainen rajapyykki. Olemme nimittäin puhuneet, että mikäli tässä ultrassa kaikki olisi hyvin, voisi raskaudesta pikkuhiljaa alkaa puhua avoimemminkin. Muutenkin tuo ~viikkojen 10-12 ultra tuntuu olevan merkittävä vaihe monille. Sitä siitä tuli myös meille.

Ultrapäivän aamuna huomasin pyörineeni hereillä sängyssä jo useamman tunnin ennen kellon soimista. Päätin siis lähteä töihin huomattavasti tavallista aikaisemmin, kun unikaan ei ottamut tullakseen. Töissä keskittyminen oli vaikeaa eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Vatsassa nipisti ja velloi enemmän ja enemmän mitä lähemmäs kymmentä kello tuli. Viimein kohtasin m1:n sairaalan ulkopuolella ja ihmettelin hänen rauhallisuuttaan. Kuulemma tässä vaiheessa oli hyvä, että edes toinen meistä pysyy rauhallisena ja hänelle se oli jotenkin helpompaa siinä tilanteessa, kun minä jännitin niin paljon.

Viilipytty ja stressaaja saivat ilmoittauduttua ja asetuimme muiden odottelijoiden joukkoon aulaan.
Lähes puoli tuntia myöhässä kätilö huhuili nimeämme käytävällä. Astelimme huoneeseen ja ystävällinen kätilö neuvoi mihin kunkin osapuolen kannattaa mennä. Kätilö kertoi ultraavansa vatsan päältä, mikäli vain saa tarpeeksi hyvät näkymät sitä kautta. Tämä tuntuikin onnistuvan helposti. Pian tuijotimme kuvaruutua jännittyneinä. Ensimmäiseksi tajusi, että siellä on nyt joku, joka on kasvanut kovasti viime näkemältä. Kova jännitys laukesi oikeastaan vasta siinä vaiheessa helpotukseksi, kun kätilö kertoi, että tuossa sykkii sydän. Loppuaika menikin ihastellessa. Näimme kädet kaikkine sormineen, koukussa olevat jalat, napanuoran, nenän, silmät ja leukaluut.  Kätilön vähän herätellessä sikiötä se vilkutteli meille toisella kädellään. Huvitti, kun kätilö kertoi, että liikkeet ovat tässä vaiheessa oikeastaan refleksinomaisia, sillä sikiön aivot eivät vielä ole kovin kehittyneet. Siellä hän kuitenkin viittelöi meille. Ihana tyyppi!

Sikiö on nyt siis kokonaiset 5 cm "pitkä". Niskaturvotusluvuksi saimme 0,8mm eikä tuolla luvulla ole kätilön mukaan lainkaan syytä huoleen.

Kaiken kaikkiaan ultra oli ihana kokemus. Raskaudesta ja etenkin ihmisalusta tuli jälleen konkreettisempi ajatuksissamme. Liikuttaa myös ajatus siitä, että vielä tulevien n. 6 kk:n ajan m1 kuljettelee sitä pientä tyyppiä mukanaan joka paikkaan. Kun illalla olimme nauttimassa ystävänpäiväillallista ja juhlistamassa muutoinkin ihanaa päivää, ei ajatuksissa ja puheenaiheissa juuri muuta ollutkaan kuin aamuisen herättämät tunteet. Voi onnellisuuden määrää!

Eräs "kömmähdys", kätilöltä aika harkitsematon heitto ultran yhteydessä kuitenkin sattui. Kätilö nimittäin tulosteli tulokkasta reippaan kasan ultrakuvia ja ilmoitti sitten m1:lle, että: "Tässä sinulle nyt oikein monta kuvaa kotiin viemiseksi. Voit sitten siellä näyttää, kun tulit tänne yksin." Olemme ehkä itse liikaa siinä käsityksessä, että tilanteemme on kaikille yksiselitteisesti selvä. Mutta näköjään ei, koska kätilöllä oli noinkin väärä käsitys tilanteesta. Olimme kuitenkin niin vahvasti onnemme kukkuloilla, ettei kumpikaan meistä jaksanut alkaa korjata kätilön väärää käsitystä. Se tuntui täysin mitättömältä kaiken sen rinnalla, mitä olimme juuri saaneet nähdä ja kuulla. Ehkä palautteen paikka voi olla jälkikäteen, sillä toimintatapojen kertaamisesta tai päivittämisestä vastaamaan paremmin moninenlaisia perheitä olisi varmasti muille apua tulevaisuudessa. Lähinnä ihmetytti se, että noinkin suuressa helsinkiläisessä sairaalassa voi jollakin olla vielä näin kapeakatseisia ajatuksia, eikä edes liittyen sateenkaariperheisiin vaan perhemuotoihin yleensä.

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta, meidän päivämme oli aivan ihana, täynnä rakkautta, liikutusta ja iloa, ylpeyttä ja intoa. Tulokas järjesti aivan valtavan ihanan ystävänpäivän. Skål!

Täällä minä olen!

Ensimmäinen neuvola - rv 9

9gag.com

Reilu viikko sitten harhailimme ensimmäistä kertaa neuvolan käytävillä. Kun oikea odotushuone löytyi ja ilmoittautumattomuuskäytäntö selvisi, pääsimme oikein mukavan neuvolantädin kanssa juttusille. Etukäteen olimme täyttäneet taustatietolomakkeet sekä neuvolaa että synnytyssairaalaa varten. Lomakkeisiin tuli merkitä mm. omat allergiat ja lääkitykset sekä suvun perinnölliset sairaudet.

Tunnelma käynnillä oli miellyttävä ja leppoisa. Keskustelimme yleisesti perheen perustamisesta ja ruokavaliosta sekä elämäntavoista raskauden aikana ja sen jälkeen. Olimme molemmat täyttäneet etukäteen päihdekyselyn, jonka kävimme yhdessä neuvolan omahoitajamme kanssa läpi. Hoitaja kertoi meille myös perhevalmennuksesta, johon halutessamme voimme osallistua. Lopuksi minulta mitattiin verenpaine (hyvä, 97/74) ja minut punnittiin (paino sama kuin ennen raskautta). Sain myös lähetteen laboratoriokokeisiin, joissa katsotaan käsittääkseni ainakin hemoglobiini, hiv ja b-hepatiitti, rh-tekijä sekä virtsan proteiini ja glukoosi.

Lomakkeet eivät kaikilta osin ihan sopineet meidän perheemme tietojen kirjaamiseen. Välillä niissä puhuttiin isästä (välillä sosiaalisessa ja välillä biologisessa merkityksessä) ja välillä puolisosta. Esimerkiksi yhteystietojen kohdalla käytettiin termiä puoliso, mutta lähiomainen-kohdassa ei enää puhuttu puolisosta vaan oli valittava aviomies, avomies tai muu, kuka. Kirjoitin siis muu, vaimo. Hoitaja kyllä huomioi meitä tasavertaisesti tulevina vanhempina, vaikka monet keskusteluaiheista koskivatkin lähinnä minun terveydentilaani.

Neuvolakäynnillä oli ehkä ennen kaikkea henkinen merkitys: tunsin tulevani otetuksi systeemiin mukaan. Samalla raskaus tuntui taas itsellekin todemmalta, kun se näin yhteiskunnallisesti otettiin huomioon. Raskauden vaiheista ja oireista sekä eri ultrista olimme jo etukäteen varsin tietoisia, joten siinä mielessä käynti ei tuonut uusia asioita mietittäväksi. Kiinnostavaa oli kuitenkin saada tietää tulevien ultra- ja neuvolakäyntien ajankohdat. Lisäksi meidän oli jo päätettävä synnytyssairaala.Tämä tuntui hurjalta, koska raskaus on kuitenkin vielä niin alkuvaiheessa.

Seuraava etappi on ensi viikon perjantain käynti synnytyssairaalassa, jossa tehdään niskapoimu-ultra. Jännittää! Ultra osuu noin raskausviikolle 11+4. Mikäli silloin kaikki on kunnossa, alamme pikkuhiljaa kertoa uutisia ystäville ja suvulle. Osa jo tietääkin, mutta lopuille haluaisin jo kovasti kertoa. Vatsan pömpötys ei vielä ulkopuolisen silmään näy, mutta tällä viikolla kipeytynyt selkä on saanut minut liikkumaan kuin viimeisillään raskaana oleva. Sohvalta nousu ja tavaroiden poimiminen lattialta on yhtä ähinää ja selän pitelyä. Pelkäänkin elkeideni vielä paljastavan siunatun tilani ennen aikojaan!

Raskausoireita - rv 8

psychic-delia.com

Hyvin- ja pahoinvoinnistani on tullut kysymyksiä kaikilta, jotka raskaudesta tietävät. Suoraan sanottuna jos en tietäisi olevani raskaana, en sitä myöskään olostani huomaisi. Mutta kun nyt tarkkaan tiedämme asiantilan, olemme molemmat m2:n kanssa voineet havaita muutamia oireita.

Parin tunnin välein yllättävä vaativa näläntunne ja siten aiempaa kovempi syömiseni on ollut selvä muutos jo ennen plussaa. Erityisesti kaikki suolainen maistuu, makeaa minun ei ole tehnyt juuri mieli. M2 ehdotti eilen Ikea-reissua ja ensimmäinen ajatukseni ja ääneen lausumani kommentti oli ”joo, voisihan siellä käydä syömässä”. Olisi meillä sinne ollut ehkä muutakin asiaa… Syöminen, turvotus ja ehkä pikkuhiljaa myös kasvava kohtu alkavat jo näkyä vatsassa, toki vasta lähinnä itselleni ja m2:lle. 

Väsymys on myös ollut iltaisin kova, mutta osan siitä laittaisin kyllä alkuvuoden työsuman piikkiin. Olen nykyään yhdeksän kymmenen aikaan jo valmiina untenmaille, kun aiemmin ei ennen puolta yötä ole malttanut rauhoittua.

Plussaa edelsi ja sen jälkeen viikon verran jatkuivat menkkamaiset kivut, joiden luulin raskaustestiin asti olevan selvä merkki kuukautisten alkamisesta. Ilmeisesti kohtu jo kasvoi tai ainakin oireili raskautta. Sittemmin alavatsassa ei ole juurikaan ollut tuntemuksia, mutta häpyluuta jomottelee. Voiko kyse olla liitoskivuista? Jomotus ja vähäinen särky erityisesti kävellessä alkoi jo noin raskausviikolla kuusi, vaikka olen aina luullut, että luuliitokset alkavat löystyä tuntuvasti vasta joskus loppuraskaudesta. No, toisaalta ehkä tämä jomotus alkaa vasta silloin yltyä kivuksi. 

Raskauspahoinvointini on ollut onneksi vähäistä. Muutaman kerran päivässä saattaa yököttää esimerkiksi voimakkaat pahat hajut tai liian kireällä oleva kaulahuivi tai liian tiukka paidankaulus. Vain kerran on oksennus ollut hyvin lähellä - parkkihallin kuselle haiseva portaikko oli haastava, mutta selvisin vain syljeskelemällä. Hajut tuntuvat myös ehkä aiempaa voimakkaammin. Mielestäni meidän tiskiaineemme on alkanut haista (ei tuoksua) korianterilta. Pitäydyn siis tiskaamasta.

Myönnän, että plussan jälkeen aloin salaa toivoa pahoinvointia tai muita ”selkeitä” raskausoireita. Varhaisultra kuitenkin todensi raskauden niin hyvin, että nyt olen uskaltanut todella uskoa olevani raskaana, vaikka oloni ei sitä erityisemmin toitotakaan.  Muiden migreeneistä, raskauspahoinvoinneista ja todella aroista rinnoista kuulleena olen oikein tyytyväinen ensimmäisen kahdeksan viikon vointiini. Toivotaan, että kaikki jatkuu hyvin ja ilman suurempia vaikeuksia! 

Varhaisultra - rv 7

Tänään koitti se jännä päivä, kun meidän oli määrä mennä klinikalle varhaisultraan katsomaan, mitä vatsassa viime viikkojen aikana oikein on tapahtunut. Raskaus on nyt viikolla 7, joten tiesimme että mikäli kaikki on kunnossa, jopa alkion sydämen sykkeen voisi olla mahdollista nähdä.

Heti aamusta istuimme klinikan aulassa ja molempien vatsaa nipisti jännityksestä - Ok, ehkä m1:lla saattoi olla mukana joitakin raskauteen liittyviä nipistyksiä myös, mutta m2 myötäeli tässä kohtaa vatsan tuntemuksilla täysin. Pian pääsimmekin lääkärin luo ja hetken kuluttua näimme monitorilla jotakin mieletöntä.

Lääkäri onnitteli meitä ja kertoi, että kohdussa on kaikki juuri niin kuin tässä vaiheessa raskautta kuuluukin olla. Alkio on noin 8,5 mm "pitkä" ja sitä tarkkaan ruudulta katsoessa näkyi pientä väpätystä, joka kuulemma oli "Aivan selkeä syke".

Kuvaruutua katsellessa tuli aivan mieletön olo. Siellä todellakin on kaikki juuri niin kuin pitää ja pieni ihmisen alku kasvaa kasvamistaan. Tällä hetkellä mielessä on sekava, suunnaton onnen tunne. Mikäli kaikki menee hyvin, meitä on syyskuun alussa kolme.

HCG

50watts.com

Torstaina soitimme klinikalle heti sen auettua lomien jälkeen ja kerroimme inseminaation onnistumisesta. He suosittelivat istukkahormoni hcg:n mittaamista vielä verestä. Kotona tehtävät raskaustestit mittaavat vain, onko hormonia vai ei, mutta verikokeella saadaan selvitettyä hormonin tarkka arvo. Riensin siis saman tien klinikalle verikokeisiin, jotta tulos saataisiin mahdollisesti vielä perjantaiksi. Hoitaja kertoi, että koska raskauteni oli torstaina noin viikolla 5+2 olisi hcg-hormonia oltava noin 2000-6000 mIU/ml. Perjantaina odottelimme soittoa ja kahta minuuttia ennen klinikan sulkeutumista puhelin soi. Hcg-arvo oli 3883, eli kaikki on siltä osin hyvin ja ainakin jotain on kohdussa tapahtunut! Mikäli hormonimäärä olisi ollut viitearvojen alarajoilla, olisi määrää mitattu viikon kuluttua uudelleen ja seurattu, onko arvo kuitenkin noussut riittävästi.

Varasimme ajan myös varhaisultraan. Ultra on 15.1. eli raskausviikolla 7 ja silloin pitäisi olla mahdollista nähdä alkion sydämensyke. Mietimme kyllä, menemmekö varhaisultraan lainkaan, mutta ajattelimme että mitä aikaisemmin saamme mahdollisista ongelmista kuulla, sen parempi. Se taitaa olla nyt seuraava etappi, jota odotella ja jännitellä. Jatkamme tietysti myös raskausoireiden eli tällä hetkellä lähinnä oireettomuuden tarkkailua.

1.1.2014, rv 5 + 1

Vuosi on vaihtunut ja meillä vatsan seudun turvotuksen tarkkailu ja jännittäminen jatkuvat.

Olemme olleet kuluneen viikon ajan aivan superkiireisiä. Kiireiden tänään hellitettyä tajusin miettiväni, että onkohan masussa edelleen kaikki hyvin, vaikka en ole muistanut / ehtinyt ajatella sitä jatkuvasti. Aivn kuin m1:n raskaus lakkaisi etenemästä, jos minä en asiaa muistaisi 24/7 aktiivisesti ajatella.

Puhelimeen lataamamme applikaatio kertoo, että tänään alkion sydän alkaa lyödä. Uskomaton ajatus ja aloitus vuodelle 2014.

Minulla on vahva tunne siitä, että vuodesta 2014 tulee paras kaikista tähänastisista!

*Rakkautta ilmassa!*

On se plussa!

Eilinen pääsi kyllä yllättämään! Inseminaation onnistuminen on tietenkin ollut koko ajan tavoite, mutta arvioidut 10-15 %:n onnistumistodennäköisyydet ja omat hankalina pitämäni munasarjat saivat varautumaan pitkään klinikkakauteen. Vaikka tietysti mielessäni toivoin plussaa, en viimeiseen pariin päivään ollut edes miettinyt positiivisen raskaustestin mahdollisuutta. Kuukautiset tuntuivat olevan aivan nurkan takana, eikä rinnat tuntuneet erityisen aroilta tai olo muutenkaan mitenkään erilaiselta saati raskaalta.

Olin ehkä kuvitellut, että plussaviivan piirryttyä testiin alkaisin kiljua ja nauraa, mutta tulos oli niin uskomaton, että vain tuijotin ja hymyilin. Hämmästynyt virne on pysynyt kasvoilla siitä lähtien. Epätodellista! Ihanaa! Näinkö nopeasti tämä onnistui? Uskallanko edes ajatella, että tämä voi todella onnistua tästä? Olemme hyvin tietoisia siitä, kuinka alussa kaikki vielä on ja mitä kaikkea vielä pitääkään tapahtua ennen kuin solurykelmästä tulisi meidän lapsemme. Iltaa kohti uskalsimme jo lähteä miettimään, miltä tuleva vuosi ehkä näyttäisi, jos raskaus etenee onnistuneesti. Olisipa parasta! Huomasin nyt, että kun ystäväni ovat kertoneet raskausuutisistaan, en ole koskaan ymmärtänyt kysyä miltä plussan saaminen testiin tuntui. Varovaisen onnellista epäuskoa vai riemunkiljahduksia? Ehkä molempia? Tänään aamulla teimme vielä Clearbluen testin ja selvä plussahan tuo on! 

*kiljahdus* *epäusko*

Olin varannut jouluaatoksi paksun romaanin ja suklaata, mutta niin eilinen kuin tämäkin päivä on mennyt mm. googletellessa alkuraskauden oireita ja tapahtumia sekä etsiessä hyvää raskaussovellusta puhelimelle. Toisaalta oli hyvä harhauttaa ajatukset pois joulupöydän graavikaloista ja juustoista. Lataamani vau.fi-puhelinsovellus kuvaa raskausviikkoa 4+1 osuvasti: "Tuntuuko sinusta lähestulkoon mahdottomalta olla kertomatta kaikille vastaantulijoille, että olet raskaana? - - On luonnollista, että tässä vaiheessa sinun saattaa olla vaikea keskittyä mihinkään." 

Olen näemmä myös varsin suggestioherkkä, kun ennen testin tekemistä minulla oli vain selkeitä pms-oireita ja testin jälkeen oireet tuntuivatkin raskausoireilta. Tähän mennessä oireet ovat kyllä molempiin syihin sopivia: turvotusta ja lieviä alavatsan kipuja. Lisäksi minun tekee aivan jatkuvasti mieli napsia ruokaa, mikä tällaiselle laiskalle syöjälle on aivan uutta. Liekö syynä sitten raskaus vai jouluherkkujen yleinen houkuttelevuus, mutta ilolla olen santsannut niin kyläpaikoissa kuin kotijääkaapillakin. Raskauskilot, here I come!

Hyvää joulua! **

Lämmintä ja rauhallista joulua kaikille! Nauttikaa läheisitänne ja hyvästä ruoasta!

Meillä jouluaatto alkoi niin, että jonkin aikaa hereillä oltuani aloin tiedustella m1:ltä haluaisiko hän käydä vessassa. Kumpikin tiesi että tänään on klinikalta annettu testipäivä.

Testiin tuli pelkkä kontrolliviiva ja m1 ehti jo pujahtaa takaisin peiton alle mutisten jotain punaviinistä ja homejuustosta.

Katsoin itse testiä uudelleen ja noin kaksi minuuttia testin tekemisen jälkeen siihen oli ilmaantunut jotakin. Jotakin hyvin haaleaa, mutta ilmeisesti kuitenkin jotakin.

Olemme täällä tällä hetkellä hieman huuli pyöreänä. Emme uskalla vielä olla onnesta sekaisin, mutta sellainen lävitsetunkeva jännitys ja hämmennys ovat pinnassa. Voisiko se olla..?

Oireita?

www.multivu.com

Ns. piinaviikkomme ovat tällä kertaa sujuneet leppoisammin kuin edellisen inseminaation jälkeen. Klinikalta annettu testipäivämme on ylihuomenna tiistaina ja päätimme että testaamme ensimmäisen kerran vasta silloin. Emme siis ole vielä sortuneet yhteenkään hermostuksissa liian aikaisin tehtyyn raskaustestiin. Vasta kaksi iltaa olemme ääneen puhuneet mahdollisista oireista. Alamme selkeästi harjaantua!

Vaikka asiaa yrittää olla jatkuvasti ajattelematta ja vaikka siihen tällä kertaa kuin itsestään suhtautuu kärsivällisemmin ja rauhallisemmin, ei "entä jos" -ajatuksilta voi välttyä.

Olen ollut huomioivinani m1:n alavatsassa turvotusta, mutta m1 on torpannut havaintoni ilmoittamalla, että vatsassa on vain ilmaa. Eilen ja tänään m1 on tuntenut kuukautiskipuja / kuukautisia ennakoivaa kipua alavatsassa. Lisäksi hänellä on nuhaa ja välillä viluisuutta, mitkä taas voi melko helposti yhdistää muutama viikko sitten alkaneeseen flunssaan.

M1:sta tuntuu selkeästi helpommalta ajatella, että vatsan turvotus on ilmavaivoja ja paineen tunne alavatsassa kuukautisia ennakoivia tuntemuksia eikä mitään sen kummempaa. Ehkä onkin viisaampaa yrittää olla analysoimatta oireiden syytä loputtomiin. Ymmärrän tietysti myös sen, että mahdolliseen miinukseen voi olla helpompi suhtautua, jos ei elättele liikaa toiveita. Luulen, että m1 yrittää myös olla lietsomatta minun odotuksiani / toiveitani spekuloimalla oireita mahdollisimman vähän. Minä taas uteiaisuuttani silti kyselen m1:lta välillä oireista, sillä haluan jakaa tuntemuksia ja muutoin minun on hyvin vaikea tietää, miltä m1:sta omassa vartalossaan tuntuu.

Että tällaisia tunnelmia täällä.. Fyysisten oireiden lisäksi ilmassa on ollut hieman mielialavaihtelua, mutta siitä on vaikeaa sanoa onko täysin normaalia, liittyykö mahdollisiin alkamassa oleviin kuukautisiin vai kenties johonkin muuhun. Onneksi enää muutama päivä jäljellä ja sitten voimme molemmat juhlistaa joulua joko ällistyttävän onnentunteen tai maittavan kala- ja juustopitoisen jouluruoan + viinin kera.