Koska tuleva jälkeläisemme ilmoitti meille tulostaan ensimmäisen kerran jouluaattona, oli hauska yhteensattuma, että nk. niskapoimu-ultra sattui ystävänpäivälle. M1 onkin kutsunut sikiötä 'merkkipäivälapseksi'. Muita päivämääristä tulleita lempinimiä ovat olleet mm. Jeesus-lapsi ja rakkauslapsi. "Naku", jota olemme myös käyttäneet nimityksenä, ei kuitenkaan taida liittyä mihinkään päivämäärään. Eilen kätilö kutsui tulokasta myös aivan uudella termillä, jota itse ehkä emme vielä ole uskaltaneet käyttää: "Hän".
Meille oli varattu ultra-aika aamulle kello kymmenelle. Edellisenä iltana kotioloissa oli ilmassa jonkin verran kireyttä. Molemmat taisimme tiuskia toisillemme, minkä itse liitän jännittämiseen ja stressaamiseen. Olimme edellisen kerran ultrassa viikolla 7 ja vaikka silloin kaikki näytti olevan hyvin ja sydämen syke näkyi, alkoi viikon 11 ultra kuitenkin jännittää todella paljon. Jännittämiseen vaikutti varmasti tietoisuus siitä, että käsillä oli jonkinlainen rajapyykki. Olemme nimittäin puhuneet, että mikäli tässä ultrassa kaikki olisi hyvin, voisi raskaudesta pikkuhiljaa alkaa puhua avoimemminkin. Muutenkin tuo ~viikkojen 10-12 ultra tuntuu olevan merkittävä vaihe monille. Sitä siitä tuli myös meille.
Ultrapäivän aamuna huomasin pyörineeni hereillä sängyssä jo useamman tunnin ennen kellon soimista. Päätin siis lähteä töihin huomattavasti tavallista aikaisemmin, kun unikaan ei ottamut tullakseen. Töissä keskittyminen oli vaikeaa eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Vatsassa nipisti ja velloi enemmän ja enemmän mitä lähemmäs kymmentä kello tuli. Viimein kohtasin m1:n sairaalan ulkopuolella ja ihmettelin hänen rauhallisuuttaan. Kuulemma tässä vaiheessa oli hyvä, että edes toinen meistä pysyy rauhallisena ja hänelle se oli jotenkin helpompaa siinä tilanteessa, kun minä jännitin niin paljon.
Viilipytty ja stressaaja saivat ilmoittauduttua ja asetuimme muiden odottelijoiden joukkoon aulaan.
Lähes puoli tuntia myöhässä kätilö huhuili nimeämme käytävällä. Astelimme huoneeseen ja ystävällinen kätilö neuvoi mihin kunkin osapuolen kannattaa mennä. Kätilö kertoi ultraavansa vatsan päältä, mikäli vain saa tarpeeksi hyvät näkymät sitä kautta. Tämä tuntuikin onnistuvan helposti. Pian tuijotimme kuvaruutua jännittyneinä. Ensimmäiseksi tajusi, että siellä on nyt joku, joka on kasvanut kovasti viime näkemältä. Kova jännitys laukesi oikeastaan vasta siinä vaiheessa helpotukseksi, kun kätilö kertoi, että tuossa sykkii sydän. Loppuaika menikin ihastellessa. Näimme kädet kaikkine sormineen, koukussa olevat jalat, napanuoran, nenän, silmät ja leukaluut. Kätilön vähän herätellessä sikiötä se vilkutteli meille toisella kädellään. Huvitti, kun kätilö kertoi, että liikkeet ovat tässä vaiheessa oikeastaan refleksinomaisia, sillä sikiön aivot eivät vielä ole kovin kehittyneet. Siellä hän kuitenkin viittelöi meille. Ihana tyyppi!
Sikiö on nyt siis kokonaiset 5 cm "pitkä". Niskaturvotusluvuksi saimme 0,8mm eikä tuolla luvulla ole kätilön mukaan lainkaan syytä huoleen.
Kaiken kaikkiaan ultra oli ihana kokemus. Raskaudesta ja etenkin ihmisalusta tuli jälleen konkreettisempi ajatuksissamme. Liikuttaa myös ajatus siitä, että vielä tulevien n. 6 kk:n ajan m1 kuljettelee sitä pientä tyyppiä mukanaan joka paikkaan. Kun illalla olimme nauttimassa ystävänpäiväillallista ja juhlistamassa muutoinkin ihanaa päivää, ei ajatuksissa ja puheenaiheissa juuri muuta ollutkaan kuin aamuisen herättämät tunteet. Voi onnellisuuden määrää!
Eräs "kömmähdys", kätilöltä aika harkitsematon heitto ultran yhteydessä kuitenkin sattui. Kätilö nimittäin tulosteli tulokkasta reippaan kasan ultrakuvia ja ilmoitti sitten m1:lle, että: "Tässä sinulle nyt oikein monta kuvaa kotiin viemiseksi. Voit sitten siellä näyttää, kun tulit tänne yksin." Olemme ehkä itse liikaa siinä käsityksessä, että tilanteemme on kaikille yksiselitteisesti selvä. Mutta näköjään ei, koska kätilöllä oli noinkin väärä käsitys tilanteesta. Olimme kuitenkin niin vahvasti onnemme kukkuloilla, ettei kumpikaan meistä jaksanut alkaa korjata kätilön väärää käsitystä. Se tuntui täysin mitättömältä kaiken sen rinnalla, mitä olimme juuri saaneet nähdä ja kuulla. Ehkä palautteen paikka voi olla jälkikäteen, sillä toimintatapojen kertaamisesta tai päivittämisestä vastaamaan paremmin moninenlaisia perheitä olisi varmasti muille apua tulevaisuudessa. Lähinnä ihmetytti se, että noinkin suuressa helsinkiläisessä sairaalassa voi jollakin olla vielä näin kapeakatseisia ajatuksia, eikä edes liittyen sateenkaariperheisiin vaan perhemuotoihin yleensä.
Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta, meidän päivämme oli aivan ihana, täynnä rakkautta, liikutusta ja iloa, ylpeyttä ja intoa. Tulokas järjesti aivan valtavan ihanan ystävänpäivän. Skål!
Täällä minä olen! |
2 kommenttia:
Ihana! Kiva kuulla, että kaikki on hyvin :)
:)
Täällä ollaan kyllä aika liikutuksissa yhä... Nyt olemme jo uskaltaneet kertoa uutisia laajemminkin, kun kaikki vaikuttaa olevan kunnossa.
Lähetä kommentti