"Hän" niskapoimu-ultrassa, Rv 11+4

Eilinen ystävänpäivä oli jännittävä päivä!
Koska tuleva jälkeläisemme ilmoitti meille tulostaan ensimmäisen kerran jouluaattona, oli hauska yhteensattuma, että nk. niskapoimu-ultra sattui ystävänpäivälle. M1 onkin kutsunut sikiötä 'merkkipäivälapseksi'. Muita päivämääristä tulleita lempinimiä ovat olleet mm. Jeesus-lapsi ja rakkauslapsi. "Naku", jota olemme myös käyttäneet nimityksenä, ei kuitenkaan taida liittyä mihinkään päivämäärään. Eilen kätilö kutsui tulokasta myös aivan uudella termillä, jota itse ehkä emme vielä ole uskaltaneet käyttää: "Hän".

Meille oli varattu ultra-aika aamulle kello kymmenelle. Edellisenä iltana kotioloissa oli ilmassa jonkin verran kireyttä. Molemmat taisimme tiuskia toisillemme, minkä itse liitän jännittämiseen ja stressaamiseen. Olimme edellisen kerran ultrassa viikolla 7 ja vaikka silloin kaikki näytti olevan hyvin ja sydämen syke näkyi, alkoi viikon 11 ultra kuitenkin jännittää todella paljon. Jännittämiseen vaikutti varmasti tietoisuus siitä, että käsillä oli jonkinlainen rajapyykki. Olemme nimittäin puhuneet, että mikäli tässä ultrassa kaikki olisi hyvin, voisi raskaudesta pikkuhiljaa alkaa puhua avoimemminkin. Muutenkin tuo ~viikkojen 10-12 ultra tuntuu olevan merkittävä vaihe monille. Sitä siitä tuli myös meille.

Ultrapäivän aamuna huomasin pyörineeni hereillä sängyssä jo useamman tunnin ennen kellon soimista. Päätin siis lähteä töihin huomattavasti tavallista aikaisemmin, kun unikaan ei ottamut tullakseen. Töissä keskittyminen oli vaikeaa eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Vatsassa nipisti ja velloi enemmän ja enemmän mitä lähemmäs kymmentä kello tuli. Viimein kohtasin m1:n sairaalan ulkopuolella ja ihmettelin hänen rauhallisuuttaan. Kuulemma tässä vaiheessa oli hyvä, että edes toinen meistä pysyy rauhallisena ja hänelle se oli jotenkin helpompaa siinä tilanteessa, kun minä jännitin niin paljon.

Viilipytty ja stressaaja saivat ilmoittauduttua ja asetuimme muiden odottelijoiden joukkoon aulaan.
Lähes puoli tuntia myöhässä kätilö huhuili nimeämme käytävällä. Astelimme huoneeseen ja ystävällinen kätilö neuvoi mihin kunkin osapuolen kannattaa mennä. Kätilö kertoi ultraavansa vatsan päältä, mikäli vain saa tarpeeksi hyvät näkymät sitä kautta. Tämä tuntuikin onnistuvan helposti. Pian tuijotimme kuvaruutua jännittyneinä. Ensimmäiseksi tajusi, että siellä on nyt joku, joka on kasvanut kovasti viime näkemältä. Kova jännitys laukesi oikeastaan vasta siinä vaiheessa helpotukseksi, kun kätilö kertoi, että tuossa sykkii sydän. Loppuaika menikin ihastellessa. Näimme kädet kaikkine sormineen, koukussa olevat jalat, napanuoran, nenän, silmät ja leukaluut.  Kätilön vähän herätellessä sikiötä se vilkutteli meille toisella kädellään. Huvitti, kun kätilö kertoi, että liikkeet ovat tässä vaiheessa oikeastaan refleksinomaisia, sillä sikiön aivot eivät vielä ole kovin kehittyneet. Siellä hän kuitenkin viittelöi meille. Ihana tyyppi!

Sikiö on nyt siis kokonaiset 5 cm "pitkä". Niskaturvotusluvuksi saimme 0,8mm eikä tuolla luvulla ole kätilön mukaan lainkaan syytä huoleen.

Kaiken kaikkiaan ultra oli ihana kokemus. Raskaudesta ja etenkin ihmisalusta tuli jälleen konkreettisempi ajatuksissamme. Liikuttaa myös ajatus siitä, että vielä tulevien n. 6 kk:n ajan m1 kuljettelee sitä pientä tyyppiä mukanaan joka paikkaan. Kun illalla olimme nauttimassa ystävänpäiväillallista ja juhlistamassa muutoinkin ihanaa päivää, ei ajatuksissa ja puheenaiheissa juuri muuta ollutkaan kuin aamuisen herättämät tunteet. Voi onnellisuuden määrää!

Eräs "kömmähdys", kätilöltä aika harkitsematon heitto ultran yhteydessä kuitenkin sattui. Kätilö nimittäin tulosteli tulokkasta reippaan kasan ultrakuvia ja ilmoitti sitten m1:lle, että: "Tässä sinulle nyt oikein monta kuvaa kotiin viemiseksi. Voit sitten siellä näyttää, kun tulit tänne yksin." Olemme ehkä itse liikaa siinä käsityksessä, että tilanteemme on kaikille yksiselitteisesti selvä. Mutta näköjään ei, koska kätilöllä oli noinkin väärä käsitys tilanteesta. Olimme kuitenkin niin vahvasti onnemme kukkuloilla, ettei kumpikaan meistä jaksanut alkaa korjata kätilön väärää käsitystä. Se tuntui täysin mitättömältä kaiken sen rinnalla, mitä olimme juuri saaneet nähdä ja kuulla. Ehkä palautteen paikka voi olla jälkikäteen, sillä toimintatapojen kertaamisesta tai päivittämisestä vastaamaan paremmin moninenlaisia perheitä olisi varmasti muille apua tulevaisuudessa. Lähinnä ihmetytti se, että noinkin suuressa helsinkiläisessä sairaalassa voi jollakin olla vielä näin kapeakatseisia ajatuksia, eikä edes liittyen sateenkaariperheisiin vaan perhemuotoihin yleensä.

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta, meidän päivämme oli aivan ihana, täynnä rakkautta, liikutusta ja iloa, ylpeyttä ja intoa. Tulokas järjesti aivan valtavan ihanan ystävänpäivän. Skål!

Täällä minä olen!

Ensimmäinen neuvola - rv 9

9gag.com

Reilu viikko sitten harhailimme ensimmäistä kertaa neuvolan käytävillä. Kun oikea odotushuone löytyi ja ilmoittautumattomuuskäytäntö selvisi, pääsimme oikein mukavan neuvolantädin kanssa juttusille. Etukäteen olimme täyttäneet taustatietolomakkeet sekä neuvolaa että synnytyssairaalaa varten. Lomakkeisiin tuli merkitä mm. omat allergiat ja lääkitykset sekä suvun perinnölliset sairaudet.

Tunnelma käynnillä oli miellyttävä ja leppoisa. Keskustelimme yleisesti perheen perustamisesta ja ruokavaliosta sekä elämäntavoista raskauden aikana ja sen jälkeen. Olimme molemmat täyttäneet etukäteen päihdekyselyn, jonka kävimme yhdessä neuvolan omahoitajamme kanssa läpi. Hoitaja kertoi meille myös perhevalmennuksesta, johon halutessamme voimme osallistua. Lopuksi minulta mitattiin verenpaine (hyvä, 97/74) ja minut punnittiin (paino sama kuin ennen raskautta). Sain myös lähetteen laboratoriokokeisiin, joissa katsotaan käsittääkseni ainakin hemoglobiini, hiv ja b-hepatiitti, rh-tekijä sekä virtsan proteiini ja glukoosi.

Lomakkeet eivät kaikilta osin ihan sopineet meidän perheemme tietojen kirjaamiseen. Välillä niissä puhuttiin isästä (välillä sosiaalisessa ja välillä biologisessa merkityksessä) ja välillä puolisosta. Esimerkiksi yhteystietojen kohdalla käytettiin termiä puoliso, mutta lähiomainen-kohdassa ei enää puhuttu puolisosta vaan oli valittava aviomies, avomies tai muu, kuka. Kirjoitin siis muu, vaimo. Hoitaja kyllä huomioi meitä tasavertaisesti tulevina vanhempina, vaikka monet keskusteluaiheista koskivatkin lähinnä minun terveydentilaani.

Neuvolakäynnillä oli ehkä ennen kaikkea henkinen merkitys: tunsin tulevani otetuksi systeemiin mukaan. Samalla raskaus tuntui taas itsellekin todemmalta, kun se näin yhteiskunnallisesti otettiin huomioon. Raskauden vaiheista ja oireista sekä eri ultrista olimme jo etukäteen varsin tietoisia, joten siinä mielessä käynti ei tuonut uusia asioita mietittäväksi. Kiinnostavaa oli kuitenkin saada tietää tulevien ultra- ja neuvolakäyntien ajankohdat. Lisäksi meidän oli jo päätettävä synnytyssairaala.Tämä tuntui hurjalta, koska raskaus on kuitenkin vielä niin alkuvaiheessa.

Seuraava etappi on ensi viikon perjantain käynti synnytyssairaalassa, jossa tehdään niskapoimu-ultra. Jännittää! Ultra osuu noin raskausviikolle 11+4. Mikäli silloin kaikki on kunnossa, alamme pikkuhiljaa kertoa uutisia ystäville ja suvulle. Osa jo tietääkin, mutta lopuille haluaisin jo kovasti kertoa. Vatsan pömpötys ei vielä ulkopuolisen silmään näy, mutta tällä viikolla kipeytynyt selkä on saanut minut liikkumaan kuin viimeisillään raskaana oleva. Sohvalta nousu ja tavaroiden poimiminen lattialta on yhtä ähinää ja selän pitelyä. Pelkäänkin elkeideni vielä paljastavan siunatun tilani ennen aikojaan!