Ja vihdoin alkoi tapahtua...

Aivan ensin pitää sanoa, että valtavan pitkä hiljaiselomme ei johdu siitä, että meille olisi sattunut jotakin ikävää. Päinvastoin!
Yritän nyt saada kirjattua tähän jotenkin edes suht järkevästi ja kuitenkin lyhyehkösti ylös meidän kuulumisiamme. Pahoittelut myös siitä, että olemme vetäytyneet hiljaiseloon juuri silloin, kun alkoi tapahtua. Varmasti jotakin jää kirjoituksessa nyt vähemmälle huomiolle, joten jos unohdan jotakin oleellista, niin kysykää toki.

Siitä on nyt noin kaksi ja puoli kuukautta, kun elämämme muuttui melko lailla. Elimme raskausviikkoa 40 + 3, kun aamulla alkaneet ja pikkuhiljaa voimistuvat supistukset olivat koko päivän kestettyään illalla jo muuttuneet sen verran voimakkaiksi, että uskalsimme jo ajatella niiden ennakoivan pian käsillä olevaa synnytystä. Ilta vaihtui keskiyöhön ja M1 keskittyi yhä enemmän omaan oloonsa ja supistusten voimistuessa itsensä rauhallisena pitämiseen. Yhdessä yritimme keksiä oloa helpottavia keinoja. Jossakin vaiheessa, kun M1 ei oikein enää kommunikoinut, keskittyi vain itseensä, ja supistuksia tuli alle 10 minuutin välein, ehdotin että hän soittaisi synnytyssairaalaan ja kysyisi sieltä mitä mieltä he olivat, milloin meidän kannattaisi lähteä sairaalaan. M1 oli sitä mieltä että olisi voinut olla pidempäänkin kotona, itse aloin huolestua, sillä pelkäsin että milkäli tilanne kehittyisi kotona vielä pitkään, en ehkä saisi M1:sta enää yksin autoon. Lämmin suihku kotona auttoi kuitenkin kovasti ja M1 oli sen jälkeen taas hieman pirteämpi ja pystyi puhumaan hyvin. Sairaalaan soitto varmisti sen, että voisimme alkaa pian tehdä lähtöä sinne. Minun käskettiin vielä syödä kotona ennen lähtöä, sillä edessä voisi olla valvomista ja vähän rankkojakin aikoja ja niin minä sitten istuin keittiössämme syömässä pastaa puolenyön jälkeen M1:n istuessa kuumassa suihkussa. Lupa sairaalaan lähtöön oli puhelimessa annettu. Jännitti!

Saavuimme sairaalaan kahden aikaan yöllä. M1:lle tehtiin tutkimus ja hänen todettiin olevan pari senttiä auki. Koska jotain siis oli tapahtunut ja koska supistukset olivat jo muuttuneet kivuliaiksi, niin saimme jäädä sairaalaan tarkkailuhuoneeseen. M1 sai tässä vaiheessa kipupiikin, jotta voisimme yrittää nukkua. Yön tunteja vietimme ihanan pimeässä ja rauhallisessa tarkkailuhuoneessa hieman lepäillen, mutta unta ei kyllä kumpikaan varsinaisesti onnistunut saamaan.

Jossain vaiheessa, varhain aamulla M1:n olo alkoi käydä hieman tukalaksi ja pyysimme kätilön paikalle. Hän sanoikin odotelleensa milloin meistä kuuluu. Hän halusi mitata vauvan sykettä ja M1:lle asetettiin vauvan sykettä mittaavat anturit. Kätilö lähti huoneesta ja sanoi seuraavansa tilannetta ja käyriä toisesta huoneesta.
En ole aivan varma kävikö tässä vaiheessa niin, ehkä, että M1 vähän liikkui ja samoin kävi antureille. Ainakin lukemat monitorilla alkoivat hyppiä ihan miten sattuu. Hyvin pian sama kätilö tulikin kiireellä takaisin huoneeseen ja ilmoitti, että nyt lukemat ovat sellaisia, mitä ei missään nimessä saisi olla. Vauvan päähän olisi saatava tarkkojen lukemien saamiseksi anturit, eli oli lähdettävä pikaisesti saliin. Tässä vaiheessa en ensin ollut aivan varma mitä salia kätilö tarkoitti, tiedustelin vain saanhan tulla mukaan. Seurasimme kätilöä synnytyssaliin ja hän kertoi, että kun anturit laitetaan, kalvot puhkeavat samalla ja sitten vauva kyllä syntyy pian. Muistan M1:n sanoneen tässä vaiheessa, että hänellä ei kyllä ole mitään sitä vastaan, että vauva syntyy pian.

Hetken kuluttua olimme synnytyssalissa ja M1 makasi sängyllä. Anturit oli saatu laitettua vauvan päähän ja suureksi helpotukseksi lukemat näyttivät hyviltä. Veikkaan, että aamun ensimmäisissä mittauksissa jotkut vauvalle todella huolestuttavat lukemat ovatkin olleet M1:n lukemia ja siksi tilanne on silloin näyttänyt niin huolestuttavalta. Nyt kuitenkin kaikki oli hyvin ja kalvojen puhjettua synnytyskin käynnistynyt vauhdilla.

M1:ltä tiedusteltiin toiveista kivunlievityksen suhteen ja reippaasti hän tilasi kaikki saatavilla olevat vaihtoehdot, eli koko cocktailin. Melko pian hänelle laitettiinkin epiduraali, joka jonkin ajan kuluttua alkoi toimia aivan täydellisesti. M1 nimittäin sai nukuttua ja saimme molemmat aamupalaa ennen kuin ponnistusvaihe oli käsillä. Aamun aikana kätilöillä oli myös vaihtunut vuoro ja meidän synnytystämme hoiti kokenut ja todella mukava kätilö.

Aika nopeasti tilanne sitten aamupäivän aikana eteni siihen, että kätilö antoi M1:lle luvan alkaa ponnistaa. Vain 15 minuutin ponnistamisen jälkeen pieni ja käheä ääni rääkäisi ensimmäisen kerran merkiksi siitä, että vauva oli tullut maailmaan. Pieni, ihana, tummatukkainen tyttäremme näki päivänvalon raskausviikolla 40 + 4. Painoakin oli hieman yli kolme kiloa, mistä olimme tietysti myös iloisia.

Kaikki sujui sairaalassa oikeastaan ihan todella hyvin. Saimme perhehuoneen, mikä oli aivan ihanaa. Saimme kaikki kolme viettää vauvan ensimmäiset hetket tiiviisti yhdessä ja itse ei-synnyttäneenä pääsin hoitamaan vauvaa enemmän M1:n toipuessa synnytyksestä.

Tuntuu liikuttavalta kirjoittaa tätä näin jälkikäteen. Tuntuu että synnytyksestä on jo hirvittävästi aikaa, vaikka siitä todellisuudessa on vain alle kolme kuukautta. Tätä nykyä meillä asuu kotona ihana pieni neiti, joka oppii joka päivä uusia asioita. En oikein tiedä miten tätä kaikkea kuvailisin kuulostamatta liian imelältä, mutta meillä on mennyt kaikki todella hyvin. Olemme mielettömän onnellisia,